Viikkoraportti 42/-17: Elämä voittaa

9.–15.10.-17
85,1 kg → 85,8 kg
BMI 34,6 → 34,9
Lisäys + 0,7 kg, syksyn kokonaispudotus yhteensä – 0,5 kg.

Rasvaprosentti: 38,5 % → 38,8 %
Vesiprosentti: 44,8 % → 44,6 %
Lihasprosentti: 32,1 % → 32,0 %

Alas, alemmas – ja takaisin

Tämän viikkoraportin otsikko ei ehkä kuvaa viime viikkoa, vaan pikemminkin viimeistä kahta päivää. Kaksi viikkoa sitten rysäytin oikein kunnolla ahdistuneisiin fiiliksiin, ja olo oikeastaan paheni ja paheni viime viikolla perjantaihin ja lauantaihin asti. Sunnuntaina aamulla heräsin erittäin apeissa fiiliksissä, mutta iltaa kohti aloin piristyä.

Mulla on ollut apeita ja masentuneita olotiloja aina silloin tällöin tänäkin vuonna, mutta tämänkertainen veti ehdottomasti pohjat tälle vuodelle. Mietin jo, joutuisinko soittamaan YTHS:lle ja opintojen puolelta olin aivan valmis välivuoden viettämiseen, koska opiskelu tuntui aivan mahdottomalta.

En oikein tiedä, miksi mun mieliala saattaa vetää melkeinpä varoittamatta absoluuttisen nollapisteen tuntumaan asti. Reagoin asioihin monesti voimakkaasti tunteella, vaikken sitä muille näyttäisikään, ja saatan kaikessa hiljaisuudessa käydä melkoista painia omien ristiriitaisten tuntemusteni kanssa. Ahdistusta lääkitsen taas syömisellä ja idioottimaisella passivoitumisella – kas kummaa, kun mitään ei sitten saa aikaiseksi. Tiedän kyllä, mitkä asiat tämänkertaisen ahdistusputken laukaisivat:

  1. Opiskeltavaa on paljon, ja uusien kurssien alkaessa pari viikkoa sitten stressi ja omat odotukset lisääntyivät vauhdilla – ja selvästi liikaa. Mun mieli ja ajatukset ajautuivat melkoiseen sotkuun hetkeksi, ja asioiden uudelleenjärjestely ja priorisointi omassa mielensisäisessä maailmassa veivät voimia todella paljon.
  2. Vapaa-ajan projektin deadline lähestyy, ja pelkäsin jo, että jälki ei tule olemaan odotetun mukaista. Viikonloppuna tuli osoitettua, että esitys tulee olemaan todella huikea – jää nyt sitten yleisöstä kiinni, pidetäänkö siitä.
  3. Kaamos. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta pimeät illat ja aamut eivät ole suosikkejani. Pikemminkin päinvastoin. Vaikka tämä on jokasyksyinen ilmiö, yllätyn joka kerta. Nyt alan jo alistua ja tottua tilanteeseen, vaikka ärtymystä pimeys tuleekin aiheuttamaan joululomaan asti.
  4. Painonpudotuksesta en kokenut hirveästi stressaavani, mutta pelottaahan mua hitosti se, jos paino lähtee vielä kerran nousuun. Nykykroppani koossa alan olla jo kipurajoilla – kohta ei löydy rekeistä juhlamekkoja, jos vielä kovin paljon kasvatan ympärysmittaa. Painonpudotuksen suhteen mun motivaatio on heitellyt hirmuisesti koko syksyn, vaikka olenkin koko ajan (myös viimeisen parin viikon ajan, jos saan sanoa) pyrkinyt hyvään ruokavalioon. Nyt on aika jatkaa.

Hetkelliseen ahdistus-masennus-stressipiikkiin auttaa vain aika ja tietoiset yritykset rentoutua. Nyt olo on hyvä, kun on pari stressinaihetta poissa tai selvästi pienentyneet. Tästä(kin) selvitään!

Viime viikolla kaipasin vierelle nukkujaa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin ja olin liki satavarma, että jäisin yksin. Tänään taas muistan ja uskon, että sen aika tulee vielä, ehkä yllättävänkin pian. Kuva: Alexander PossinghamUnsplash.

Painoasioista vielä…

Paino tosiaan nousi takaisin lähelle lähtölukemia, mutta hieman omaksi yllätyksekseni en ole repinyt tänään hiuksiani sen vuoksi. Kurja tulos oli odotettavissa, mutta sille oli myös hyvä syy.

Tänä syksynä (ja oikeastaan koko vuonna) olen vähitellen yrittänyt opetella kohtelemaan itseäni joustavammalla ja armollisemmalla otteella etenkin painoasioihin liittyen. On ollut pakkokin – kun kipu rajoitti elämää, ei kerta kaikkiaan pystynyt laihduttamaan täysipainoisesti, vaan koko hommasta täytyi pitää taukoa. En väitä olevani mikään joustavuuden täysin oppinut asiantuntija, mutta jotain näyttää nyt tarttuneen onkeen matkan varrella.

Kyllä, paino nousi lähtölukemiin. Mutta entäpä, jos tämän tyyppinen tilanne olisi tullut vastaan luvuilla 82-80-82, eikä 86-84-86? Niinpä. Takkuaminen vähän alemmissa luvuissa olisi paljon helpompaa, sillä huonoista viikoista huolimatta paino olisi edelleen selvästi alempi kuin lähtöpaino. Nyt jatketaan siitä mistä jäätiin – ja toivottavasti 83 kilon alitus tulee vastaan ennemmin kuin uskoisinkaan!

Tavoitteet
  1. Kolme lenkkiä ja yksi lihaskuntotreeni.
  2. Hyvä ruokavalio (vaikka kolmena iltana tällä viikolla olenkin menoissa!).
  3. Ei herkkuja.
  4. Paino alle 85 kilon.
  5. Opiskelu omat voimavarat huomioiden.
Mainokset

20.10. Kaamosahdistus

Viimeiset pari päivää ovat viime viikon malliin aika kurjasti ruokavalion suhteen. Viimeisen parin viikon ajan on ollut väsymystä, voimakasta alakuloa ja surumielisyyttä, voimakasta stressiä ja eilen ja tänään todella voimakasta ahdistusta.

Oikeastaan tiedän tähän kaikkeen syynkin. Useammankin.

Viime viikolla alkoivat saman tematiikan ympärillä pyörivät kurssit, jotka ovat jo pitkän aikaa jännittäneet ja huolettaneet haamuna tulevaisuudesta. Se tulevaisuus tuli nyt vastaan. Nämä pari viikkoa ovatkin opintojen puolesta olleet myös paria pientä poikkeusta lukuunottamatta pitkiä tunteja epävarmuuden kanssa. Motivaatio on nollissa, ja yritän kaikkeni taistellakseni sitä vastaan. Oikeasti taistellen – yritän pitää mielessä ne hetket, jolloin olen onnistunut ja jopa saanut kehuja. Opiskelun rinnalla riittää vielä muutaman viikon ajan projekteja, jotka sotkevat lukuaikatauluja ja vähentävät lukemiseen käytettävissä olevaa määrää.

Samalla kunnon kaamossurumielisyys on iskenyt päälle. Kun aamuvarhaisella tarvitsee pyöräänsä lampun, tietää syksyn todella alkavan. Kivoja, kirpeitä aamuja on vielä monta, mutta sade ja lumeton pimeys ajavat negatiivisiin fiiliksiin. Mieleen livahtaa tuttuun tapaan hyvin alakuloisena ollessa kaikenlaiset pohdinnat omista yksinäisyyden fiiliksistä, parisuhteen puutteesta (josta myös innoitus eiliseen postaukseen taisi kummuta) ja tulevaisuuden pohtimisesta. Tänä syksynä en enää sentään mieti, onko minusta alani ammattilaiseksi, mutta se ensimmäinen työpaikka valmistumisen jälkeen aiheuttaa jo pikkuisen hätäisiä pohdintoja, vaikka siihen on vielä yli vuosi. Sitä se tulevaisuuden epävarmuus teettää. Eilen sain jo tosin lupaavan idean, jossa yhdistyisi moni mieltä kutkuttava elementti toivomastani tulevaisuuden työelämästä.

”Hitto kun tää on taas tälläistä”, huomaan ajattelevani. Ja seuraavassa hetkessä totean: ”Minähän muuten teen tästä masistelusta myös taas itseään toteuttavan ennusteen joka syksy.”

Syksyyn liittyvä kaiho ei varmaan koskaan lähde minusta, mutta yritän parhaani, etten tänä(kään? syksy 2016 meni kohtuullisen hyvin!) syksynä vajoisi johonkin ahdistuksen ja surumielisyyden oravanpyörään, joka itsessään aiheuttaa ylimääräistä väsymystä, stressinsietokyvyttömyyttä ja riittämättömyyden tunteita – ja pahimmillaan syömistä ja painonnousua ja toisaalla täysin turhaa luovuttamista hommien edessä. Jonain päivinä se taistelu on vain helvetin vaikeaa. Tänään hävisin yhden erän, mutta huomenna on onneksi jo uusi päivä.

Tänä iltana olen siivoillut kaaoottiseen, minua häiritsevään sotkuun levinnyttä työpöytää, raivannut yhden hyllyn, pyyhkinyt pari keittiön kaappia, soitellut ja lauleskellut ja antanut itselleni anteeksi väsymykseni ja sen, etten jaksa tänään opiskella. Oikeastaan olenkin tehnyt tänään jo aika paljon ahdistuspiikkini huomioiden. Huomenna aamu alkaa tiskauksella, aamupuurolla ja pitkällä lenkillä, imuroin villakoirat kadoksiin ja luen – tarvittaessa itseni lukusaliin asti kampaten. Alkuillasta menen ehkä leffaan ja illalla teen ihan muita juttuja.

Joululomaan on vielä seitsemän viikkoa. Sitten pääsen pienelle ulkomaanreissulle (<3) ja saan ravistella opiskeluhuolet harteiltani. Kyllä mä selviän. Ja hyvin selviänkin, aivan varmasti – ilot, onnistumiset ja edistymiseni muistaen. Kyllä minä jaksan niin kuin tähänkin asti ja vielä sitäkin paremmin. <3

Pelaamattomat kortit

Se saapui taas aikataulussa.

Ihmettely siitä, mitä olisi ehkä voinut olla, jos olisin uskaltanut.

Lukioikäisenä tapasin suunnilleen näihin aikoihin vuodesta tyypin, joka kertakaikkiaan pyyhkäisi jalat alta hetkessä. Siihen asti olin kuvitellut, ettei hänenkaltaisiaan poikia ollut olemassakaan.

Lienee sanomattakin selvää, että ihastuin. Tuon syksyn jälkeen emme ole tavanneet kasvokkain. Satunnaisia Facebook-viestejä ja -kommentteja vaihdettiin, mutta aika teki tehtävänsä ja linjat hiljenivät. Ehkä vähän rakastuinkin siihen kuvaan, jonka olin hänestä mielessäni luonut.

Sellaiseksi hän jäikin. Hyvin kaukaiseksi haavekuvaksi.

Hänen jälkeensä en ole ihastunut kehenkään niin totaalisesti, koko sydämestäni. Moni teksti, riimi ja katkelma on kirjoitettu häntä salaa ajatellen ja silloisista tunteista inspiraatiota kaivaen, ja jokunen niistä sanoista taitaa olla tässä blogissakin.

Taitaa olla niin, että vasta viime syksynä päästin hänestä lopulta irti. Luullakseni asumme edelleen samassa kaupungissa ja hän on lähiaikoina valmistumassa, ellei ole jo niin tehnyt. En tiedä, repisinkö jostain kasaan rohkeutta tervehtiä, jos hän kävelisi vastaan. Se on sinänsä helpotus; jos nyt jostain syystä kohtalo toisikin askeleemme toistemme lähettyville, en enää kasaisi hänen harteilleen täysin kohtuuttomia odotuksia, jotka olisivat omiaan kaatamaan orastavan tuttavuuden. Olemme kumpikin kasvaneet aikuisiksi tahoillamme, ja aikuisuus muuttaa ihmistä samoin kuin kaikki elämän tapahtumat sillä välillä. Käytännössä olemme toisillemme tuntemattomia. Ja tuskinpa hän koskaan on ajatellut minua yhtä intensiivisesti kuin minä häntä.

Mutta pohtiipa sitä silti aina silloin tällöin kaikenlaista. Pohdintoihin sisältyy hurjan paljon jossittelua. Mitä olisi voinut tapahtua, jos olisin uskaltanut silloin kaikessa arkuudessani kuitenkin yrittää? Mitä jos olisinkin lähtenyt ensin opiskelemaan samaa alaa kuin hän (tämä vaihtoehto kävi nimittäin mielessä abivuonna, täysin hänen alavalintaansa tietämättä)? Olisinko silloin hakeutunut nykyiselle alalleni? Olisimmeko tutustuneet syvemmin? Olisimmeko seurustelleet? Olisinko sairastunut burn out-masennus-syömisvammailuhässäkkään ollenkaan, jos olisin kulkeutunut nykyiselle alalleni viettämällä eri opintojen parissa sen yhden välivuoden? Ilman kaikkea tätä vuosien aikana tapahtunutta psyykkistä oireilua jossittelu etenkin tähän tyyppiin liittyvissä asioissa ei olisi näin ylikorostunutta. Jos olisi poikaystävä, jos olisi varmempi olo opinnoista, jos ei olisi kohdannut niin kertakaikkisen pysäyttäviä ja hajottavia esteitä, jos tietäisi vähän tarkemmin, mitä valmistumisen jälkeisessä elämässä tapahtuu. Jos jos jos.

Joku sanoisi, että jossittelu ei kannata. Ei varmaan kannatakaan. Vaan välillä sitä miettii. Ja tiedän, että tämän tyypin kohdalla tein valintoja, joita olen jälkikäteen katunut. Hän on nimittäin se tyyppi, jonka kohdalla en uskaltanut pelata kaikkia korttejani, vaikka todellakin olisi pitänyt. Olisi pitänyt yrittää, mutta mua yksinkertaisesti pelotti liikaa itsensä nolaamisen vaara ja ei:n saaminen. Mielummin hän olisi exäni tai rukkaset antanut kuin ihminen, joka olisi saattanut olla poikaystäväni, jos olisin vain yrittänyt.

Entä jos sittenkin -tyyppiset kysymykset ja epärealistisen romanttiset elokuvalliset tarinankehittelyt hänen kohdallaan ovat onneksi vaimentuneet päässäni. Edelleen mietin mitä odotan mahdolliselta poikaystäväkandidaatilta, ja etenkin häneen liittyviltä tunteiltani. Oliko ihastukseni tuolloin once in the lifetime -tyyppinen lukioikäisen hullaantunut kokemus, vai voinko odottaa ”siltä oikealta” vähintään yhtä hyvää (ensi)vaikutelmaa kuin tyypiltä, joka jäi mieleeni kummittelemaan kirjaimellisesti vuosiksi? En tiedä.

Opinko jotain? Ehkä. Aina en ole neuvoani totellut. Ja siksi sanonkin:

On tärkeää uskaltaa yrittää, jotta ei joutuisi myöhemmin katumaan rohkeuden puutetta.

 

Viikkoraportti 41/-17: Unettomuutta ja painonnousua

9.–15.10.-17
83,6 kg → 85,1 kg
BMI 34,0→ 34,6
Lisäys + 1,5 kg, syksyn kokonaispudotus yhteensä – 1,2 kg.

Rasvaprosentti: 38,1 % → 38,5 %
Vesiprosentti: 45,1 % → 44,8 %
Lihasprosentti: 32,3 % → 32,1 %

ARGH. Se taitaa olla ensimmäinen ajatus menneestä viikosta. Nuolaisin toissa viikonloppuna ehkä vähän ennen kuin olisi kannattanut, sillä kulunut viikko yllätti rankkuudellaan ja jännityselementeillään. Stressi taas ajoi huonoihin yöuniin ja loppuviikosta suoranaiseen yliväsymykseen, kun en lopulta meinannut saada ollenkaan unen päästä kiinni. Ruokavalio epäonnistui surkeasti siinä höykytyksessä, vaikka sinnikkäästi jaksoinkin yrittää puoliväliin viikkoa. Tärkeintä on, että mokoma on nyt ohi!

Vielä lauantai-iltana (lupauksistani huolimatta) herkuttelin, mutta tämän päätöksen tein lopulta varsin tietoisesti. Herkkuhimo oli todella kova, ja mietin, mihin se johtaisi sunnuntaina. Kirjaimellisesti sanoin itselleni ääneen suklaalevyn ja pienen sipsipussin ääressä seuraavasti: ”Tämä suklaalevy ja nämä sipsit ovat viimeiset ennen joulun herkutteluja. En osta joulukonvehteja ennen jouluaattoa, enkä myöskään osta itselleni mitään muuta karkkia, suklaata tai sipsiä ennen joulua. Nämä syötyäni olen herkkujenostolakossa loppuvuoden. Nyt nautin näistä edessä olevistani herkuista niin paljon kuin ikinä on mahdollista.” Toisin sanoen: loppuvuoden  kestävä herkkulakko alkoi sunnuntaina. (On sitten toinen asia, miten herkut määritellään – salmiakkipastilleissa on sen verran vähän energiaa, että sallin ne itselleni toistaiseksi tosi pitkinä koulupäivinä, sillä niiden psykologinen arvo luennolla istumisen jaksamisessa on ollut välillä korvaamaton.)

Oli viikossa myös omat voittonsa: opiskelujutut sujuivat väsymyksestä huolimatta hyvin ja tein kaksi lenkkiä, mikä on sinällään hieno suoritus muuten hankalassa viikossa. Toisen näistä tein sunnuntaina melkoisen vauhdikkaasti: perinteinen lähes aina tasan 60 minuuttia kestävä lenkki taittui 54 minuutissa kävellen, kun aikataulusyistä lähdin lenkille ennen muita menojani ja ehtiäkseni piti pitää rivakkaa tahtia. Ällistyin hiukan vauhdikkuudestani, mutta sain myös oivan osoituksen siitä, että olen loppuviimeksi jonkin verran paremmassa kunnossa kuin oikeasti kuvittelen olevani – kivun ja loukkaantumisen uusimisen pelko oman malttamattomuuden vuoksi vain pitävät liikkumiseni vielä varsin maltillisena ja varovaisena. Lenkkivauhtia on varsin vaikea säädellä, mutta vähän jo pohdiskelen mielessäni, jos vetäisin tuon perinteisen lenkin joka toinen kerta tavalliseen tahtiin ja joka toinen vauhdikkaammin (ns. ”täysiä”). Niin kunto pääsisi myös vähitellen kohoamaan lenkkeilyn kautta.

Paino nousi 1,5 kiloa, mutta en anna sen haitata. Joillekin nousu on paljon, mutta mulle se on oikeastaan aika vähän. 1,5 kilon painonnousun saa aikaiseksi helposti syömällä viikonloppuna aavistuksen tukevammin ja edellisenä iltana suolaisen pitsan. Herkuttelu ei taatusti tuonut näin paljoa lisää painoa, vaan osa on lisääntynyttä suolen sisältöä ja osa nesteitä. Pahemminkin voisi olla. Ensi viikolle onkin näiden tietojen valossa tavoitteena tiputtaa vähintään kilo pois, jotta saan taas painonpudotuksesta kiinni.

Tämän viikon tavoitteet:

  1. Opiskelu joka päivä tehokkaasti, jotta saan aikatauluani kiinni.
  2. Hyvä ruokavalio ja kalorien laskenta joka päivä.
  3. Herkkulakossa pysyminen.
  4. Paino 84,1 kiloon tai alle.
  5. Kolme lenkkiä ja yksi lihaskuntojumppa (jeps, nyt aletaan suunnata sitä kohden!)

Millä fiiliksillä sinä aloitat viikkosi? :)

 

14.10. Sadepäivän fiiliksiä

Paluu takaisin ruokavalioon, kun on viikon verran pistänyt menemään vähän miten sattuu, on ra-sit-ta-vaa. Sillä let’s face it: eihän tässä vielä todellakaan olla ruokavalion kanssa siinä vaiheessa, että asiat sujuisivat ns. itsestään ja rutiinilla. Ylipäätään tiedostan, että ruokavaliossani on vielä paljon korjattavaa ja säädettävää, ennen kuin voisin ajatella sen kestävän koko loppuelämäni.

Tämäkään päivä ei ole mikään hurraamisen aihe, vaikka toki jo paljon parempi kuin eilinen (hiton hullarit ja irtokarkkitarjoukset, vaikka mitään älytöntä määrää en todellakaan ostanut). Sateinen keli ei houkuta lenkillekään, saati sitten särky, joka tupsahti taas jostain vieraaksi parantuvasta vammasta muistuttamaan. Mieliala on sentään aivan eri sfääreissä kuin edellisen postauksen aikana: stressiä on toki edelleen, mutta tietyt stressinaiheuttajat ovat nyt poissa ja sain viime yönä vihdoinkin nukuttua kunnolla.

Siksipä olen päättänyt tänään tehdä näin: iltapalan syön kaloreita turhaan kyttäämättä, ja käytän tämän loppupäivän reippaasti opiskeluun, jotta saan itseäni aikataulussa kiinni. Tiskaan viikon aikana kertyneet tiskit ja siivoan muutenkin kämppääni. Huomenna aamulla herään viimeistään ysiltä, käyn lenkillä aamupalan jälkeen (huomenna ei pitäisi sataa, jes!) ja oikaisen ruokavalion siihen ryhtiin, jota tavoittelen.

Maanantaille on luvassa hyvin todennäköisesti painon suhteen plussatulos, mutta hetkellisestä harmistuksesta huolimatta sillä ei ole merkitystä. Olen realisti. Tiedän, miksi paino nousi, ja tiedän, miten sitä voi ehkäistä jatkossa. Huonoja päiviä yksinkertaisesti tulee, ja silloin näen paremmaksi olla itselleen rehellinen (eli että tällä viikolla ei nyt vain ole riittänyt voimia laihdutuksesta huolehtimiseen) ja kehua itseään kuitenkin siitä, missä muussa on kaikesta huolimatta onnistunut (eli se, että sain kaikki tämän viikon pakolliset jutut tehtyä väsymyksestä huolimatta aika hyvin).

Minusta etenkin tälläisissä laihdutusprojekteissa on tärkeä tietää, milloin kannattaa antaa itsellensä tilaa myös toipua muun arjen aiheuttamasta rasituksesta ja olla vaatimatta itseltään liikaa. Tämä projekti on mun koko loppuelämää varten, ei ensi joulua tai kesää tai tai tai… Kokonaiskuvassa yhdellä viikolla on väliä vain silloin, jos sen antaa kaataa koko projektin. :)

11.10. Matalapainetta, ketusta ja epätoivoa

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus vain kaikki läjähtää naamalle kuin nihkeä, likainen rätti?

No, täällä on eletty sellaisissa tunnelmissa koko alkuviikko.

V*tutti sateinen keli.
V*tutti pyöräily sateisessa kelissä.
V*tutti kosteat vaatteet.

Stressasi kouluhommat enemmän kuin yhtenäkään päivänä tänä syksynä.
Tuntui, että lukusuunnitelman toteuttaminen olisi täysin mahdotonta.
Tuntui, että tästä painonpudotuksesta ei tule mitään (kummallinen valituksen aihe, kun paino on ollut laskusuuntainen viimeiset viikot).
Niskahartiaseutua särki.
Otti päähän huonosti nukutut yöt jo toista viikkoa.
Huoletti tulevan projektin dedis niin huolella kuin vain voi.

Jos nukun viikon verran todella huonosti, alan jo kolmantena, neljäntenä päivänä pyörittää päässäni varsin synkkiä ajatuskulkuja. Kyseenalaistan alavalintani, kyseenalaistan tulevaisuuteni, pelot yksin jäämisestä kertautuvat – ja kaikki, aivan kaikki tuntuu paskalta.

Mutta tänään illalla:
Viikon stressaavimmat opiskelujutut suoritettuna (ja positiivista huomata, että niissäkin tilanteissa alkaa jo pärjätä omillaan kohtuullisen hyvin!).
Huolistressimörkö keveni harteilta, kun projektia vähän kevennettiin, ja se alkaa olla suoritettavissa mallikelpoisesti.
Ei satanut kertaakaan silloin, kun pyöräilin päivän aikana.
Pääsen ajoissa nukkumaan.

Ruokavalio on nyt maanantain ja keskiviikon välillä ollut jotain ihan muuta mitä pitäisi, mutta ei toisaalta kaikista kurjimmastakaan päästä: ei tällä laihduta, mutta ei oikeastaan lihotakaan. Tälläisiä paskoja päiviä vain tulee silloin tällöin, ja silloin täytyy antaa tietyissä jutuissa periksi ja toisissa taas muistaa pitää yllä tiukkaa linjaa. Huomenna on taas uusi päivä, tavoitteellisempi ruokavalio palaa takaisin kehiin. Huomisiltapäivänä ollaan jo melkein viikonlopussa, jee. <3

Viikkoraportti 40/-17: Sairastellen

2.–8.10.-17
84,1 kg → 83,6 kg
BMI 34,2→ 34,0
Pudotus – 0,5 kg, syksyn kokonaispudotus yhteensä – 2,7 kg.

Rasvaprosentti: 38,5 % → 38,1 %
Vesiprosentti: 44,8 % → 45,1 %
Lihasprosentti: 32,2 % → 32,3 %

Ja jälleen on yksi viikko takana – ja kolmas peräkkäinen maanantai, jolloin paino on selvästi laskusuunnassa. Kolmen kilon kokonaispudotus lähenee, ja huomaan alkaneeni haaveilla varovasti seiskalla alkavista luvuista. Vauhti on ollut nyt viime viikkoina aika reipas, joten pitää ajatustasolla alkaa nyt varautua siihen, että jo ensi viikolla vauhti voi olla hitaampi. Syntyneet kalorivajeet eivät nimittäin anna tälläiseen pudotustahtiin täysin aihetta, joten osa pudonneesta painosta on luultavasti nestettä ja osa mahdollisesti taas sitä, että olen laskenut peruskulutustani jonkin verran alakanttiin. Seuraillaan tilannetta ja arvioidaan sitä taas viikon päästä! Nopea laihtuminen on toki kivaa, mutta liian nopeana ei ole terveellistä ja sillä voi olla pitempään jatkuessaan tuhoisat seuraukset, kun nälkä kasvaa liian suureksi…

Tämä viikko oli yhdellä sanalla kuvaten todella väsyttävä. Flunssa paheni, jäin jopa kotiin sairastamaan ja päivät olivat muina päivinä pitkinä. Opiskelu ja muut jutut jäivät vähän taka-alalle flunssasta toipuessa, mutta viikonloppuna sain otettua itseäni vähän kiinni ja käytyä yhdellä lenkillä. Aikataulu nyt alkavalle viikolle on tehty, samoin alustava lukusuunnitelma loppuvuodelle, jota lähden nyt reippaasti toteuttamaan. Tästä päivästä alkaen olisi ajatuksenani kuluttaa enemmän aikaa opiskellen julkisissa tiloissa – herkästi tulee kotosalla nimittäin tällä hetkellä jumitettua blogeissa ja sosiaalisessa mediassa aikaa tappaen, mutta mitään erityisen hyvää tuottamatta.

Eilen illalla kurkkuun tuli kurjasti taas kaktuksen tunnetta, joten kuulustelen oloani jälleen kovasti. Tällä viikolla olisi kuitenkin tavoiteena päästä viime viikkoa enemmän liikkeelle!

Viikon tavoitteet:

  1. Paino viikon päästä 83,3 kiloa tai alle (= 3 kilon kokonaispudotus).
  2. Kolme lenkkiä ja kolme fyssarin jumppaa.
  3. Pysyn hyvässä ruokavaliossa.
  4. Opiskelen tehokkaasti joka päivä niin, että vapaa-ajallekin jää sijansa.
  5. … ja teen vapaa-ajankin projektia kunnolla tällä viikolla eteenpäin!

Tavoitteissa onnistumisesta huolimatta lupaan jo tänään itselleni leffaillan perjantaille ihan elokuvissa asti. Sitä odotellessa… :)

7.10. Motivaatio kasvaa pitämällä välillä myös taukoja

Huh. Tämä viikko on ollut aika uuvuttava. Flunssa paheni vielä pariksi päivää, enkä oikein saanut nukuttua kunnolla loppuviikon deadlinen vuoksi. Nyt on osa hommista taas paremmin hallussa ja flunssa käytännössä ohi.

Tiukemmissa kalorivajeissa pysyminen on mulle tosi hankalaa, jos ei pääse liikkumaan ja sitä kautta kuluttamaan kaloreita, jolloin ruokaa saa syödä enemmän. Yksittäisinä päivinä se toki onnistuu tosi hyvin, mutta sairastaminen piti minut ”liikkumattomana” arjen hyötyliikuntaa lukuunottamatta viikon verran. Kalorit ovat olleet tosi matalat muutamana päivänä, jolloin nälkä voi yllättää. Vajeet eivät ole olleet laskennallisesti missään vaiheessa kaikista suurimmasta päästä, mutta kyllä sairastaminenkin vie voimia. Etenkin torstai-iltana alkoi olla jo merkkejä vaarasta repsahtaa ja oikein kunnolla.

Eilen pidinkin sitten lepopäivän kalorilaskennasta ja tiukemmasta ruokaan liittyvästä kontrollista. Lounaan yhteydessä söin jälkkäriksi seuraavaa opetusta odottaessa suklaapatukan, päivälliseksi palan mikropannupitsaa omilla juustolisäyksillä (salainen paheeni, mutta ah niin hyvää silloin tällöin! :P) ja illalla Netflixiä katsoessa n. 150 g karkkia.

Eilisen ruokavalio ei siis ollut ideaali. Mutta tänään – riittävän pitkien yöunien jälkeen ja eilen tukevammmin syötyäni ja cheat mealit nautiskeltuani – on taas motivaatio on taas paremmassa voinnissa. Olo on rennompi. Kun ei ole nälkä eikä väsytä, on voimia keskittyä enemmän opiskeluun, ruokavalioon ja treeneihin.

Pitää muistaa sekin, että loppuelämäkään ei voi, painonpudotusvaiheen joskus toivottavasti ohitettuani, olla pelkkää ruuan terveellisyyden kyttäämistä. Arki on arkea, ja siihen tarvitaan myös juhlaa ja lupaa tehdä myönnytyksiä silloin tällöin. Monesti puhutaankin 80-20 -säännöstä: kun elämäntavat ovat 80 % ajasta kunnossa, voi 20 %:lla melkein tehdä mitä vain. Laihduttajalla tuo sääntö onkin ehkä vain eri suhteessa. Ehkä 90-10 tai 95-5 olisikin hyvä laihduttajalla?

Viimeinen syksy, jonka omistan opiskelulle

Mä olen pitkään ollut se tyyppi, joka on omistautunut liki sataprosenttisesti koululle ja opiskelulle. Ala-aste ei vielä vaatinut erityisesti paneutumista, mutta yläasteella vaativuustaso nousi ja samalla nousivat omat tavoitteenikin. Yksinäisenä ja yksin jätettynä oli helpompi vetäytyä omaan kuplaan, ettei sattuisi niin paljon, ja jo yläasteella paiskin töitä arvosanojeni eteen. Sama jatkui lukiossa. Sama jatkui myös valintakokeisiin lukiessa. Ja samaa on tapahtunut nykyisessäkin opinahjossa, tosin paikoin heikommalla motivaatiolla.

Mä olen tavallani työnarkomaani. Tykkään paiskia hommia työtunteihin katsomatta, jos olen motivoitunut ja pidän työni tarkoitusta tärkeänä. Viilaan ja viimeistelen perfektionistisella otteellani viimeisiäkin pilkkuja paikalleen. Kaikeksi onneksi olenkin oppinut (ehkä ennen kaikkea burn outin myötä?), että kaikkea ei voi eikä todellakaan edes tarvitse tehdä täydellisesti.

Burn out iski itselläni tosi pahaan ajanjaksoon, jolloin opiskeltiin olennaisia perusasioita. Burn outista selviäminen ja toipuminen kesti pitkään, kuten blogini teksteistä saattaakin päätellä: viime syksy taisi olla ensimmäinen, jolloin en tuntenut antaneeni itsestäni liikaa opiskelulle. Osaamiseen jäi kuitenkin aukkoja, joita olen korvannut paljolla lukemisella myöhemmillä kursseilla. Lähiaikoina alkavat kurssit, joiden myötä tiedän loppuvuoden olevan todella tiukka, sillä etenkin tulevia kursseja pohjustavaa perusosaamista pitää täydentää samalla kun yrittää saada vaativampia aiheita haltuun.

Nykyistä koulutusta ei ole enää kovin paljon jäljellä, mutta tulevan työn luonteeseen kuuluu olennaisena osana ikuinen opiskelu. Kuluneen vuoden ajan olen kuitenkin kipuillut erään varsin olennaisen asian kanssa: vaikka mielelläni olenkin valmis kehittämään ammatillista osaamistani koko loppuelämäni ajan, en voi enkä halua antaa sille kaikkea aikaani. Haluan elämälleni enemmän tarkoitusta kuin pelkän ammattiin liittyvän kutsumuksen ja arvot. Minä haluan vapaa-aikaa, jolloin en alitajuisesti syyttele itseäni huonosta opiskelusta. Minä haluan parisuhteen ja oman perheen. Tällä nykyisellä meiningillä tuskin löytyy tuota oleellista toista osapuolta perheen perustamiseen, jollei nyt sattumalta joku ilmesty eteeni kampuksella. Olen mukana muutamassa opiskelijoiden jutussa, mutta niiden piirit ovat niin pienet, että näin useamman vuoden jälkeen tiedän jo sanoa, että sieltä sitä elämäni miestä tuskin enää löytyy.

Siispä olen luvannut itselleni seuraavasti: tämä on viimeinen syksy, jonka omistan täysillä opiskelulle. Tulen opiskelemaan paljon vastakin, mutta minä haluan ja tarvitsen muutosta jatkossa. En voi elää enää tällä tavalla. Tammikuun tullessa avaan ovia enemmän auki sosiaaliseen elämään ja yritän uskaltaa hypätä mukaan sellaisiin juttuihin ja tapahtumiin, joissa en ole ennen ollut. Tämän vuoksi harkitsen mm. hakemista oman ainejärjestöni hallitukseen mukaan.

Mitä keväällä teen ja mitä siltä odotan, en osaa vielä sanoa. Mutta tiedän, että haluan siltä muutosta, ja siksi se onkin tärkeä osa Projekti Kesäkuntoa. Muutos lähtee minusta itsestäni ja se tulee vaatimaan minulta aika paljon: heittäytymistä epämukavuusalueelle, itseä kiinnostavien asioiden etsimistä ja uusiin ihmisiin tutustumista. Voi olla, että sieltä löytyy elinikäisiä ystäviä ja parisuhde, tai voin pettyä katkerasti. Mutta tärkeintä on yrittää ja tietää yrittäneensä parhaansa. Tärkeää on tehdä jotain uutta, johon saattaa sisältyä jopa riski uusiin ihmisiin tutustumiseen. ;) Yrittäminen alkaa jo tästä syksystä, sillä ajatukseen totuttelu ja ehkä jonkinlaisten suunnitelmien ja tavoitteiden tekeminen (sikäli kun näitä asioita voi hirveästi suunnitella? (tarvittaessa vaikka pistän tavoitteeksi avecin löytämisen niille hiton vuosijuhlille xD)) vaatii oman aikansa.

Toivottavasti en joudu siis pettymään, vaan saan päättää ensi kevään ainakin useita kokemuksia rikkaampana. :)

Lokakuun kuukausitavoitteet

Lokakuu. Pari viikkoa vielä, ja mun väsyneen syyssydämen pahimmat viholliset ja rakkaimmat ystävät ilmestyvät kauppoihin: joulukonvehdit. Kuun lopussa alkavatkin jo ensimmäiset joululahjakuorissa olevat tuotteet ilmestyä vaaterekkeihin ja muille hyllyille.

Toisille lokakuu tarkoittaa mukavaa ja lämpöistä aikaa, jolloin aletaan odotella joulua ja pimenevinä iltoina poltellaan kynttilöitä. Sytyttelen kynttilöitä toki minäkin, mutta usein vähän alavireisissä tunnelmissa. Aikaväli lokakuun lopulta joulukuun alussa olevaan viimeiseen tenttiin on mulle perinteisesti se kaikista raskain aika vuodesta: opiskelu alkaa väsyttää, pimenevät illat synkentävät mielialaa ja pessimistisyys valtaa herkästi mielen, kun niin monena loppusyksynä on ollut jollain tavalla uuvuttavaa ja rankkaa. Puhumattakaan isoista tenteistä, joista pitäisi päästä läpi.

Tällä kertaa yritän välttää sen, tai ainakin osan siitä. On parempi toimia ennen kuin ollaan jo selvästi menossa huonoon suuntaan, joten ennaltaehkäisy on tärkeässä roolissa. Sen vuoksi lanseerasin itselleni lokakuuhun hyvinvoinnin tehostamisen viikot, ja yritän näiden viikkojen ja muutenkin koko loppuvuoden ajan keksiä itselleni joka viikko tekemistä, jota odottaa kihelmöiden ja sopivasti jännittäen, mutta liikaa suorituspaineita niistä kuitenkaan ottamatta.

Mutta ei murehdita vielä liikoja! Tällä hetkellä fiilis on oikein hyvä, vaikka tuleva alkaakin jo vähän jännittää. Tässä vaiheessa halusin vähän kerrata taustoja ja eritellä itsellenikin, mistä oikeastaan yritän selviä paremmalla menestyksellä tänä vuonna.

Lokakuulle mulla on painonpudotuksen ja treenaamisen suhteen ihan omat tavoitteensa, jotka voi tiivistää seuraavasti: edelleen joustavasti, mutta tiukemmin ja tarkemmin sekä määrää lisäten. Ja ne tavoitteet tulevat tässä:


Lokakuun kuukausitavoitteet
  • Paino: 84,4 kg → 81,3-82,2 kg eli 2,2-3,1 kg:n pudotus
    • Painonpudotusvauhti 0,5-0,7 kg/vko.
    • Tavoite on varsin tiukka, mutta toteutuu, jos 95 % ajasta menee hyvin. Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, joten en myöskään hermostu, jos paino tippuu alle kaksi kiloa. Tiedän yrittäväni parhaani. Se riittää.
  • Treeni
    • 3-4 lenkkiä/vko + 0-1 salitreeniä tai ryhmäliikuntatuntia/vko + fysioterapeutin ohjeet 3 krt/vko.
    • Kehonhuoltoa pääsääntöisesti fiiliksen mukaan, mutta kovempien treenien viikoilla pakollisena.
  • Ruokavalio
    • Vajetavoite 500-700 kcal/pvä tilanteen mukaan. Lokakuuhun sisältyy näillä näkymin vain 1-2 päivää, jolloin en voi hallita ruokailuja tavalliseen malliin, joten on hyvinkin mahdollista, että tässä kuussa paino tippuu reippaasti. Lepopäiviä ei saa kuitenkaan unohtaa, ettei tule nälkä ja sitä myöten lipsahduksia, jotka johtavat toiseen ja niin edelleen…
    • Jatketaan nykyisellä joustavalla rytmillä ja ruokailutyylillä ja katotaan mihin asti se kannattelee ja millaisia tuloksia sillä saa. Kehittämisen varaa toki on! Jos saan ideoita tai oivalluksia, vien niitä eteenpäin toteutukseen.
    • Ennakkosuunnittelu on supertärkeää etenkin niinä päivinä, jolloin tulen nälkäisenä ja väsyneenä kotiin (eli melkein aina…): suunnittelen ja mahdollisuuksien mukaan myös valmistelen päivälliset valmiiksi.
  • Aikataulutan ja suunnittelen viimeistään edellisenä sunnuntaina seuraavaa viikkoa: opinnot, treenit, ruokavalio, vapaa-ajan jutut.
    • Hyvinvoinnin tehostamisen viikkojen merkeissä pidän huolen itsestäni tavallistakin tarkemmin. Senpä vuoksi mietin joka viikolle jotain kivaa odotettavaa. Enkä lipsu myöskään oman kämppäni siivoamisesta, sillä puhtaassa ympäristössä on mukava opiskella. :)

Näillä tavoittein lokakuuhun! Saa nähdä, missä ollaan marraskuun ensimmäinen päivä. :)

Viikkoraportti 39/-17: Haastavia päiviä ja onnistumisia

25.9.–1.10.-17
85,0 kg → 84,1 kg
BMI 34,5→ 34,2
Pudotus – 0,9 kg, syksyn kokonaispudotus yhteensä – 2,2 kg.

Rasvaprosentti: 38,7 % → 38,5 %
Vesiprosentti: 44,7 % → 44,8 %
Lihasprosentti: 32,1 % → 32,2 %

Etenee, sanoisin. Tapahtuvat muutokset ovat toki ennen kaikkea sataprosenttisesti kiinni siitä, mitä laitan suuhuni, mutta yhtälailla myös tiedän, että muutosten kannalta elintärkeä motivaatio on tällä hetkellä kohdillaan. Viime viikko oli ensimmäinen, jolloin laskin kalorit jokaisena päivänä, vaikka yhtenä päivänä ruuat napsahtivatkin jonkin verran yli kulutuksen eikä niitä ollut niin kovin kiva kirjata. Kahteen viikkoon mahtuu vain yksi, jolloin en ole laskenut. Kalorivaje on pyörinyt keskimäärin 400 kcal:n tasolla, joka on ehkä tavoitteisiin nähden jonkin verran alakanttiin, mutta vaje on olemassa. Ja jos tämä hitaampi tahti takaa minulle pysyvän painonpudotuksen, olen siihen todella tyytyväinen.

Viime viikon treenisaldo jäi vain yhteen. Vedin puolentoista tunnin lenkin maanantaina, ja se oli endorfiiniryöpsyn säväyttämässä flow-tilassa ihana, ja yritän muistaa tuon tunteen jatkossakin, kun treenit eivät taas meinaa kulkea. Muut arki-illat olivat ohjelmaa täynnä ja loppuviikosta alkoivat pienet flunssaoireet. En lähtenyt riskillä treenaamaan (lukuunottamatta äärimmäisen kevyttä fyssarin jumppaa, jonka tein nyt vihdoinkin ekaa kertaa), mikä oli oikea päätös: sunnuntaina alkoi jo räkä valua. Toivottavasti ei tarvitsisi tätä syksyn toista flunssaa sairastaa kovin pitkään.

Ruokavalion ylläpito on ja ei ole helppoa. Kaiken aikaa pitää pitää kieli keskellä suuta ruokailujen suhteen ja keskittyä. Varsinkin lepopäivinä, jollaisina en edes pyöräile esim. koulumatkaa, kalorivajeen muodostaminen omilla valinnoilla on vaativaa, eikä edes terveellistä. Siksi olenkin noina päivinä tyytynyt suosiolla vähän pienempiin vajeisiin. Pitää syödä riittävästi, että jaksaa. Ja pitää syödä riittävästi myös siksi, ettei tule liian iso nälkä, joka taas söisi kaiken saavutetun edistyksen purkautuessaan liiallisena syömisenä.

Tällä viikolla on tarkoitus jatkaa samaan malliin.

Tämän viikon kolme tavoitetta:

  1. Ruokavalio jatkuu kutakuinkin entisellään. Koetan entisestään vähentää herkkujen määrää.
  2. Jos flunssa helpottaa, haaveilen kahdesta, kolmesta lenkistä (loppuviikosta vähintään yksi nyt kuitenkin) ja fyssarin jumpista (kolme kertaa).
  3. Aikataulutan ja suunnittelen tekemiseni tänään tavallista tarkemmin. Opiskelurytmiin täytyy nyt saada potkua, ja se helpottunee, kun määrittelen jo valmiiksi mitä aiheita aion tällä viikolla lukea.
  4. Viikon päästä tavoitteena on painaa 83,6 kiloa tai alle.

Milläs fiiliksillä lähdet tähän viikkoon? :)

Elo-syyskuun kuukausiraportti

Niin vain tuli lokakuun ensimmäinen! Saatte varautua tulevina päivinä tälle blogille epätavalliseen postausryysikseen, sillä tämän ja tulevien päivien aiheita ovat elo-syyskuun kuukausiraportti, jokaviikkoinen viikkoraportti, lokakuun kuukausitavoitteet ja tänään ottamani mitat (ja kuvat…? katsotaan, mihin uskallus riittää…). Ja luonnoksissa on näiden lisäksi monta postausta, jotka olisi julkaista lähiaikoina – katsotaan nyt mihin kaikkeen aika riittää.

Lokakuu tuli aivan ajallaan, jotenkin. Usein viikot tuntuvat lyhyemmiltä tai pidemmiltä kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Takana on nyt tämä päivä mukaan lukien seitsemän viikkoa enemmän tai vähemmän terveellistä ja tavoitteellista painonpudotusta ja treenaamista, ja liki saman verran myös viikkoja opiskellen. Uusi lukukausi pyörähti käyntiin turhia hidastelematta, ja kolme näistä viikoista onkin vietetty opintojen puitteissa ihan eri ympäristössä kuin normaalisti, mikä on myös osaltaan vaikuttanut syömiseen ja treenaamiseen. Mitä tein ja mitä tuloksia tuloksia saatiin? (Ja ne tarkat tavoitteethan voi vilkaista täältä!)

14.8.-30.9.2017
86,3 kg → 84,4 kg
BMI 35,1 → 34,4
Elo-syyskuun pudotus: -1,9 kg
Kokonaispudotus: -1,9 kg

Paino tippui 86,3 kilosta 84,4 kiloon. Yhteensä siis 1,9 kiloa ja 0,27 kg/vko. Saavutus ei ole lukuna suuren suuri, mutta huomioiden sen, että käväisin jopa 87,3 kilossa (jolloin painoa on tippunut 2,9 kiloa ja kuudessa viikossa 0,48 kg/vko), mä pidän tätä henkilökohtaisesti isona juttuna. Paino on alkanut laskea, se näkyy myös käyttämäni painonseuraussovelluksen trendikäyrässä ja se on oikea, tavoiteltu suunta. Painotin mielessäni jo ihan ensimmäisinä viikkoina, että nyt on tärkeää vain totutella uusiin kuvioihin, tavoitteena niiden pysyvyys pitkälle ensi vuoteen ja sen ylikin. Lisäksi täytyy huomioida, että tästä ajasta olen viettänyt kolme viikkoa muualla kuin kotonani ja noista kolmesta viikosta vielä puolet sairastaen: paino on ollut silti laskusuuntainen. Toisin sanoen kaikki, mitä on nyt tapahtunut, ei näy päällepäin siinä määrin kuin ehkä ensi kuussa jo toivottavasti alkaa näkyä.

Ruokavalio on ollut vaihteleva. Perusjutut sinänsä terveellisen ruokavalion puolelta sujuvat hyvin, mutta voin myös auliisti myöntää senkin, että herkkuja on tullut syötyä. Herkkujen määrä ruokavaliossani on kuitenkin liki koko ajan vähenevä – ylilyöntejä on ollut ja tulee olemaan jatkossakin. Ehkä ne pienet herkut – sokerittomat salmiakkipastillit ja suklaapatukka silloin tällöin – pitäisivät minut oikealla kurssilla paremmin kuin täysin ehdoton herkuttomuus, josta lipeämisen jälkeen on turhan helppo livetä myös uudestaan? Sen tavoitteellisemman ruokavalion puolella olen myös saanut pieniä muutoksia aikaan. Lounaat, jotka eivät arkena ole yleensä täysin oman hallinnan alaisia (koska opiskelijaruokaravintolat), tuottavat paljon päänvaivaa, mutta niidenkin suhteen etenen askel kerrallaan. Olen tietoisemmin lisännyt kasvisten määrää ruokavalioon ja vähän huokaillut jo sitäkin, kuinka tuoreiden kasvisten hinnat kohta alkavat nousta talviajaksi. Onneksi kasvisten pitäminen ruokavaliossa ei ole minulle kuitenkaan taloudellisesti hankalaa – ja porkkanat kumppaneineen ovat vastaavasti todella edullisia.

Treenit. Ainut osa-alue, jossa ei todellakaan ole kehumista. :D Koko tänä aikana olen käynyt lenkillä 1-2 kertaa viikossa. Fysioterapeutin ohjeistamaa liikesarjaa en ole tehnyt kertaakaan. Toisaalta liikuntaa ovat rajoittaneet aikataulut, mutta kyllä suurin syy on minussa itsessäni. Olen osin tietoisesti antanut aikaa kropalleni tottua liikuntaan (eli toistaiseksi jokaista treenipäivää seuraa lepopäivä), mutta määriä pitäisi alkaa nyt määrätietoisesti nostaa. Ehkä lokakuussa voisin edellyttää itseltäni 2-3 treeniä viikossa, kun aikataulut ovat vähän ennustettavampia? Yllättäen olen myös alkanut kaivata lihaskuntotreeniä – kun kipu ei ole enää (niin) rajoittavana tekijänä, jopa haluaa tehdä jotain uutta!

Onnistuin aikatauluttamaan ja suunnittelemaan tekemiseni varsin hyvin, mutta toteutus vaatii vielä petraamista. Opiskelu ei ole oikein maistunut, vaikka koko ajan olen jotain pientä tehnytkin. Isot tentit ovat lähempänä kuin uskoisikaan, joten tästä lähin teen itselleni joka viikolle to do -listan, johon sisältyy myös selkeästi eriteltynä opiskeltavat aiheet.

Miten sinun alkusyksysi on sujunut? :)

Palkinnot 70-87 kg

Olen jo piiiiitkän pitkän aikaa mietiskellyt, miten palkitsisin itseäni kilojen karisemisesta. Parhaimmillaan hyvä palkinto toimii myös motivoijana; kun ollaan jo lähellä, voi muutamana iltana kannustaa itseään laihdutusmielessä hyvään päivään tuleva palkinto mielessään. Palkitsemisperiaatteeni yli kahden ja puolen vuoden takaa sinällään ovat ennallaan: en palkitse itseäni ruualla ja en aseta palkinnoiksi sellaisia asioita, jotka ostaisin joka tapauksessa (paitsi jos oletettu tavoitepainon saavuttaminen on olennaisesti lähitulevaisuudessa tai asetan palkintopainon siten, että sen pitäisi olla satavarmasti saavutettu siihen mennessä). Ja luonnollisesti olen myös valmis muuttamaan palkintoja tarpeen ja mieltymysten muuttuessa.

Opiskelijabudjetti on rajallinen, joten en halua laittaa palkintolistaukseen mitään erityisen kallista. Tosin tätä listaa tehdessäni olen huomannut, että erityisesti alkumetreille tuli paljon (hintavampia?) asioita, joista olen jo pidempään haaveillut ja jotka haluan luonnollisesti mahdollisimman pian, vaikka ne eivät olekaan aivan välttämättömiä arjen sujumisen kannalta. Koska olen kokenut tämän laihdutuksen aloittamisen ja itseni siihen motivoimisen kovin hankalaksi, myös sallin sen itselleni: jatkossa, jos ja kun, painon tiputtaminen etenkin ruokavalion puolella alkaa sujua, ei välttämättä kaipaa itselleen niin merkityksellisiä palkintoja, kun muuttuva peilikuva, vaatteiden istuvuuden paraneminen ja askeleen keventyminen antavan itsessään niin paljon ja pitävät tietynlaisen vanhaan herkuttelurytmiin palaamisen tarpeen ehkä paremmin kurissa. Mutta kuka tietää – ja palkintolistaa voin aina tulla ja tulenkin muuttamaan matkan edetessä.

Asetan palkinnot nyt ensimmäisille 17 kilolle. Loppupäästä palkintolistaus muuttuu epämääräisemmäksi ja epämääräisemmäksi, sillä vaikka painonpudotus sujuisi mallikkaan reippaasti, matka sinne on siitä huolimatta pitkä. On vaikea tietää, mitä esimerkiksi kymmenen kilon päästä oikeasti haluaa ja mille olisi toisaalta pikkuisen tarvettakin. Listauksessa on myös paljon vaatteita – mutta tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että pidättäytyisin vaatehankinnoista – ostan, silloin kun tarvitsen, mutta ”palkintovaatteet” ostan iloiten siitä, että olen edistynyt projektissani ja ehkä jopa vähän enemmän rahaa niihin panostaen.

Toivottavasti pääsen tekemään uutta palkintolistaa loppukeväästä! :)


Lähtöpaino 14.8.2017: 86,3 kg.
Suurin painoni ikinä 21.8.2017: 87,3 kg.
[X]     87
[X]     86
[X]     85  uudet kengät (käyttöön)
[  ]     84  Tweezerman-pinsetit
[  ]     83  koristeledivalot
[  ]     82  elokuvareissu
[  ]     81  pokkari
[  
]     80  alle 80 kg! Urban Decayn Naked -minipaletti
[  ]     79  farkut (ehkä jo tuumaa pienemmät kuin aiemmin?!)
[  ]     78  kevättakki
[  ]     77  treenipaita
[  ]     76,3  10 kg! Kaikki G. R. R. Martinin Tulen ja jään laulu (Game of Thrones) -sarjan kirjat (kirjastosta lainaan/omaksi)
[  ]     76  t-paita tai hihaton toppi
[  ]     75  neule tai bomber
[  ]     74  elokuvareissu
[  ]     73  treenitrikoot
[  ]     72  farkut (ja missähän koossa?!)
[  ]     71 15 kg! Urban Decayn Naked 2 -paletti
[  ]     70  pitkä viikonloppureissu Tukholmaan

Viikkoraportti 38/-17: Laihdutusfiilis

18.–24.9.-17
85,6 kg → 85,0 kg
BMI 34,8→ 34,5
Pudotus – 0,5 kg, syksyn kokonaispudotus yhteensä – 1,3 kg.

Rasvaprosentti: 38,7 % → 38,7 %
Vesiprosentti: 44,7 % → 44,7 %
Lihasprosentti: 32,0 % → 32,1 %

No nyt. Nyt tuntuu tämä homma vähitellen saavan aitoa tuulta purjeisiinsa, jos sitä uskaltaa vielä tänään – hyvän viikonlopun ja maanantain jälkeen – oikein sanoa ääneen. Vaikka viime viikossa sinänsä oli monta huonoa päivää ihan päiväkirjapostauksessakin mainittuna, jokin tuntuu nyt syvällä mielessä liikahtaneen ja löytäneen sijansa.

Tämä on tuttu tunne aiemmilta hyviltä laihdutuskerroilta. Lauantain ja sunnuntain söin terveellisesti ja tavoitteellisesti, ja se ei vaatinut kovin paljoa erityispanostusta. Lauantaina kävin lenkillä. Toisin sanoen viikonloppu oli kuin siinä missä muutkin, vaikka ruokavalio olikin selvästi aiempia viikonloppuja siistimpi. Ja tämä maanantaikin yllätti. Kävin normaalia puolet pidemmällä lenkillä (kun päivällisen kalorit vähän yllättivät ja toisaalta kaunis sää houkutti), juoksin siitä loivan alamäkivoittoisen kilometrin (miettikää: minä, ylipainoinen ja polveani varova, joka viimeksi juoksi helmikuisella retkellä kroppaansa lämmittääkseen) ja nyt jaloissa tuntuu tunne, jota en ole tuntenut 10 kuukauteen. Lihassäryt ovat tulossa, ja ai vitsit kun minä tervehdin niitä ilolla. On mahtavaa pystyä urheilusuorituksiin, joihin ei ole pitkiin aikoihin pystynytl

Täällä vallitsee siis vähän euforinen fiilis, joka ruokkii itse itseään. Just sellainen mitä olen kaivannut. Sellainen, jonka turvin on laihdutettu pariin otteeseen kahdeksan kiloa. Sellainen laihdutusfiilis – tosin tällä kertaa sellaisissa olosuhteissa, joissa annan itselleni enemmän liekaa ja pelivaraa. Aiemmin olen halunnut laihtua niin nopeasti, että olen lopulta uupunut ja suorastaan romahtanut vanhoihin tapoihini. Nyt yritän olla maltillinen.

Katsotaan mihin tämä tunne johtaa (eikä manata pahaa takaisin sen pelossa ihan heti)!

Hyvinvoinnin tehostamisen viikot

Eilisestä alkaen lokakuun loppuun saakka vietän arjessani hyvinvoinnin tehostamisen viikkoja. Epäsäännöllinen arki on palannut tavallisen epäsäännölliseksi eli normaaliksi (voi apua mikä lause! :D … mutta näin se nyt vain kohdallani menee), joten arkipäivien ja viikonloppujen ennustettavuus paranee selvästi. Olen rutiinien ystävä, ja rutiinit saavat nyt palata. Stressi vähenee, ja mulla on antaa enemmän resursseja opiskelun ulkopuolisille asioille, kuten tässä tapauksessa laihduttamiselle ja treenaamiselle.

Alkusyksyn olen antanut itselleni aikaa totutteluun varsin joustavasti ja armeliaalla suhtautumisella. Tänään jouluun on kuitenkin vain kolme kuukautta, ja mikäli toivon olevan painon olevan (mielellään selvästi) alle 80 kilon jouluaattona, on aika tiukentaa otetta. Täten onkin aika keskittyä tiukemmin tärkeimpiin tavoitteisiin ja tehdä ja toimia sen mukaisesti, että niillä olisi myös mahdollisuus toteutua.

Teemaviikojen aikana (miksei toki muulloinkin, mutta nyt erityisesti!) jokapäiväisiä valintojani ohjaavat kysymykset ovat seuraavat ja yritän pitää mielessäni ne joka tilanteessa:

  1. Mitä minun oikeastaan pitäisi tehdä tässä tilanteessa (eli mikä on tavoitteeni)?
  2. Mitä haluaisin tehdä?
  3. Kumpi ratkaisu olisi minulle enemmän hyvästä niin siinä hetkessä kuin pidempiaikaisten tavoitteiden kannalta?
  4. Voiko näiden kahden välille muodostaa jonkinlaisen kompromissin ilman että kumpikaan kärsisi pahasti? Vai onko syytä valita selvästi vain toinen vaihtoehdoista?
  5. Edellisten kysymysten pohjalta ongelman ratkaisu ja ratkaisussa pitäytyminen.

Laihdutus ruokavalion tarkkailuineen ja treenaaminen sen rinnalla ovat aika kuluttavia asioita, kun ne eivät (vielä?) tule luonnostaan. Kaiken tavoitteellisen tekemisen tehostamisen vuoksi tärkeä näkökulma on myös hyvinvointi. Tärkeiden ja pakollisten asioiden suunnittelun ja aikataulutuksen jälkeen suunnittelen ja merkkaan kalenteriin joka viikolle jotain erityistä, jotain, joka ei ehkä niin paljon vaadi minulta antaakseen jotain. Kulttuuria, hassuttelua, viihdytetyksi ja hellityksi tulemista. Sillä onhan niin, että minä ja vain minä elän itseni kanssa 24/7. Jos odotan ja teen vain liian suuria asioita, uuvun. Ja se ei missään nimessä ole tarkoitus. Uupumisen tie on jo useampaan kertaan kokeiltu.

Näiden viikkojen aikana, kun erityisesti keskityn ajatuksen ja pohdinnan kautta valintojen tekemiseen, toivon kehittyvän joitain rutiinin alkeita ja saavani treenaamisesta enemmän sitä pitkään kadoksissa ollutta mielihyvää. Eli ennen kaikkea odotan tuloksia korvien välissä omissa ajattelu- ja toimintamalleissa, sillä fyysiset tavoitteet ovat asiat erikseen. Toivon, että aamupalan lisäksi miettisin vähemmän, mitä sopisi syödä iltapalaksi. Että makeanhimo vähän taltuisi, kun söisin herkkuja jo selvästi vähemmän. Että kroppa tottuisi pienempiin annoksiin. Että lenkkipolulle lähteminen ei olisi aina pitkän, koko päivän kestävän sisäisen dialogin ja taistelun paikka.

Asetan lokakuulle erikseen tavoitteet viikon päästä. Nyt katsotaan, mitä syyskuun viimeisen viikon aikana tapahtuu ja mitä vielä saan kuudessa päivässä aikaan! Teemaviikkojen tuloksia omassa toiminnassa taas arvioidaan lokakuun lopussa, siis reilun viiden viikon päästä. :)