Sekalaista tästä keväästä

Pitkästä aikaa.

Täällä ollaan, kuitenkin. Elossa, hengissä, jokseenkin päättäväisellä asenteella suunnaten kohti viimeisiä opiskeluviikkoja. Jäljellä on jokunen tentti, joista on haluan päästä läpi, jotta kesätyöt alkaisivat mukavissa merkeissä.

Tämä kevät ei ole ollut kovin onnistunut paino- ja treeniasioiden suhteen, ja olenkin tuon faktan jo hyväksynyt. On ollut kamalan paljon tekemistä, ja uuteen opiskelurytmiin tottuminen veikin lopulta yllättävän paljon aikaa. Niinkin paljon, että nukuin aivan liian vähän – ja nyt, kun olen nukkunut pääsiäisloman myötä ilman herätyskelloa, huomaan unen palauttaneen voimat ja jaksamisen.

Miten paljon voikaan tehdä muutaman yön kunnolliset unet mielelle! Poissa ovat negatiiviset fiilikset (melkein kokonaan), itsetunto kohenee ja jaksaa opiskella jopa lomalla (vaikkakin tulevien tenttien varjot taitavat olla erinomaisia ulkoisia motivaattoreita).

Olen ehkä vihdoinkin oppimassa unen merkityksen jaksamiselle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ensi syksynä täytyy panostaa erityisen paljon nukkumiseen – ja ennen kaikkea uskaltaa mennä nukkumaan, vaikka hommia olisi vielä tekemättä. Kun nukkuu tarpeeksi, tekee työnsäkin tehokkaammin.

Olen ajatellut paljon. Kyseenalaistanut. Takunnut. Tapellut sisäisiä voimia vastaan. Tuntenut jäätävää, jähmettävää ja halvaannuttavaa epävarmuutta – omasta itsestä, mutta ennen kaikkea tulevasta kesästä ja sen töistä. Pystynkö. Kuulunko tälle alalle. Ja jos kuulun, niin mille sen osa-alueelle, kun vaihtoehtoja on paljon, mutta mikään ei (vielä?) sytytä erityistä intohimon liekkiä. Miettinyt, mitä oikeasti haluan elämältäni.

Niin, mitä juuri minä haluan? Omien toiveiden, odotusten ja vaatimusten puntarointi on ollut tämän kevään teema. Koen polkevani paikoillani – askel eteen, askel taakse, mutta ei havaittavaa edistystä muuten kuin lisääntyvien opintopisteiden muodossa. Valmistumiseen on alle kaksi vuotta, ja sen jälkeiselle ajalle ei ole mitään suunnitelmia. On iso musta aukko, johon hypätään ennemmin tai myöhemmin, heikko aavistus itseä miellyttävistä työkuvioista, mutta ei käsitystä siitä, kenen kanssa ja kenen tukemana se hyppy opiskelijan roolista työelämään tehdään.

Sen tiedän, että mun isoin, tärkein unelma on oma perhe. Hyvä, luotettava ja ajatteleva mies ja kolme, ehkä neljä lasta. Joskus kuvittelin, että viimeistään näihin aikoihin opiskeluvuosia olisin jo tukevasti parisuhteessa, joka saattaisi johtaa häihin ja perheen perustamiseen. Tänään olen sinkku, takana on muutama vakavampi ihastuminen ja vino pino kevyempiä päiväunia. Mutta ei yhtäkään vakavaa suhdetta. Parisuhteen kaipuu on kipeä – se ei tee minusta parempaa eikä automaattisesti onnellista, mutta onhan se varsin oleellinen osa tulevaisuuden haaveiden toteutumista. Ja enhän minä tarvitse kuin yhden täysosuman (tai sitä hipovan) matkalleni. (Tulisitpa jo!)

Tällä hetkellä keskityn elämään pieni etappi kerrallaan. Ensi viikko hyvin ahkeroiden, viikonloppuna vappuhulinat (josko näkisin siellä herra Erään, joka itsepintaisesti palaa mieleeni joka vuosi näihin aikoihin), seuraavalla viikolla elintärkeä tentti ja lopulta loppukiri kohti kesätöitä.

Perinteiseen tapaan mielessä kelluvat myös paino- ja treeniasiat. Jos aloittaisin maanantaina ”10 viikon kesäkunto 2017″ -projektin, loppuisi se heinäkuun alussa. 10 viikkoa on toisaalta lyhyt aika. Toinen, samankaltainen, mutta kuitenkin omanlaisensa pitkäaikaisempi projekti voisi olla Kympin kesä – kymmenen kiloa reilussa kolmessa kuukaudessa 24.5.-6.8. Ja onpa mielessä myös sekin, että voisin yrittää mahtua yo-juhlamekkooni tulevana itsenäisyyspäivänä.

Projektiaihioita siis riittää. Tarvittaisiin tekijä. Sellainen tekijä, joka uskaltaa luottaa itseensä ja myöskin tekee sen, mitä itselleen lupaa. Viikonlopun luku-siivous-hoida-rästit-urakan aikana yritän miettiä myös tätä. Mille suunnalle haluan todella lähteä, ja millaisin tavoittein?

Kesä on kaikkea muuta kuin helppoa aikaa laihduttaa, mutta olen todella siinä pisteessä (ja olen ollut jo pitkään), että jotain tarvitsisi tehdä. Jotain tarvitsee tehdä, että pääsisin vihdoinkin eteenpäin, enkä aina vain polkisi paikallani.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s