BMI:tä ei voi missään nimessä käyttää ihmisen terveyden ainoana mittarina, mutta sitä ei voi kiistää, että BMI:hin lukuarvona liittyy useita riskitekijöitä. BMI välillä 25-30 (lievä ylipaino) voi olla monille tosi hyvä ja luonnollinen paino, jos elintavat muuten ovat kunnossa ja kehonkoostumus lihaksekkaan puoleinen, mutta BMI yli 30 on minusta kaikille perusterveille alle kuuskymppisille liikaa. On täysin eri asia, jos jokin sairaus tai lääkitys nostaa painoa. Mä olen näinä vuosina seurannut painoani kiinteästi BMI rinnallaan, ja lienee sanomattakin selvää blogin aihepiiri huomioiden, että oma painoni on omastakin mielestäni riski, jota en haluaisi kantaa.
Tänä syksynä BMI 36 on saanut osakseen tummuvia, ärtyneitä fiiliksiä.
Painoni on kohta vuoden verran pyörinyt sitkeästi 88-89 kilon tuntumassa, eli kutakuinkin BMI 36:ssa. Kun ”saavutin” nämä painolukemat, ajattelin pitkään, että tämä tila on jo vain väliaikainen, nopeasti poistuva ongelma. Vuosi on toki lyhyt aika, mutta mun kärsivällisyys on ollut todella koetuksella tänä syksynä. Olen hyvin konkreettisilla tavoilla ymmärtänyt, miten kamalaa on elää tämän painoisena ja kokoisena. Mun, laihtumisen ja laihtumisen onnistumisen välillä on ollut tänä(kin) syksynä opintojen puolelta monta hidastavaa tekijää, joiden puolesta olen antanut itselleni jonkin verran siimaa. Siitä huolimatta tämä painoasia on saanut nyt viime aikoina hyvin raskaita piirteitä. On vaikeaa hyväksyä tämä paino, jos sitä ei itse ole oikein hyväksynyt alunperinkään ja jos koko ajan on lohduttanut itseään sillä, että tilanne on aivan eri jo viiden kilon päästä.
Syksyn tullen huomasin, että kehonkoostumus oli muuttunut hiukan lisää kesän aikana. Lihasta taisi hävitä helteiden myötä, kun liikuin vähän, ja rasvaa ilmestyi lisää keskivartalooan. Tämän sain tuta, kun totesin, että vuosi sitten mahtunut mekko ei enää mennyt päälle (okei, painoa on välissä kolmisen kiloa, mutta se on silti vain kolme kiloa!). Ostin netistä uuden mekon kokoa 42, vertaillen tuttuun merkkiin. Ei mennyt kiinni. Lopulta oikea koko oli 44. Voi minua, ajattelin, ja motivoiduin tiputtamaan syksyllä painoa.
Nyt ostin vuosijuhlamekon. Heti kokoa 44. Viidestä vaihtoehdosta kolme meni päälle, kahdesta vyötärö oli aivan liian tiukka, vaikka muuten olisivat mahtuneet. Näistä kahdesta sopimattomasta olisin todella rakastanut pitää toista. Joo, kokonumero on vain kokonumero, mutta oli sitten koko 46 kuinka vaihteleva eri vaatemerkkien välillä, se on oikeasti iso minun mittaisellani, alle 160-senttisellä. Varsinkin, kun 20 kiloa sitten käytti vaihtelevasti 38-40-kokoja. Alkoi suorastaan jo vituttaa ja harmittaa. Vuosijuhlaan valittu iltapuku on todella ihana, mutta sovitustilanteessa vähän nielin kyyneliä. Koon 44 valitseminen julkisesti oli mulle nöyryytys, päätepiste. En halua ikinä enää olla tämän kokoinen. Olen lihava.
Syystakkini menee vielä hyvin päälle, mutta se on vähän epämukavan tiukka heti, jos sen alle yrittää laittaa hupparin. Vanha goretex-takkini nousee nopeasti vyötäröä kohden. Hatarasti muistan, miten se joskus oli suorastaan vähän suuri. Juoksutakkini koossa 44 ei mahduta alleen pitkähihaisen tai ohuen neuleen lisäksi mitään muuta. Mulla on sama takki eri värisenä koossa 42, koska lihoin. Paksuin toppatakkini ei mahtunut enää viime talvenakaan, minkä vuoksi kovimpina pakkassäillä rajasin liikuntaa ulkona. En halunnut ostaa uutta, kallista takkia niin isossa koossa, kun tavoitteena on ollut koko ajan laihtua. Partioharrastustani ajatellen voin todeta, että en tällä hetkellä oikeastaan omista riittävää kaiken kelin kestävää varusteistoa vaatteiden osalta. Ulkovaatteita on rajallisesti, kerrastot nafteja. Kun ei vaan mahdu.
Liikkumisen osalta koen hidastuneeni. En edelleenkään pane hengästymistä pahakseni, mutta tänä syksynä mut on ohitettu lenkillä vähän useammin kuin aiemmin. Osaksi siksi, että vanhan vamman aktivoiduttua kroppa on tuntunut välillä tosi jäykältä ja olen liikkunut välillä kivun säpsähtelemänä ja siksi varovaisemmin, mutta osaksi myös siksi, että en vain pääse luontevasti kovempaa. Olen niin lihava, että paino hidastaa mua.
Tämä kaikki on ollut mulle hyvin ravisteleva kokemus. Olen antanut itselleni aikaa, joustanut, ollut tyytyväinen, ettei vammasta toipumisen jälkeen paino ole enää kovin paljon noussut. Mutta nyt. Olen niin lihava, että koko 44 on joskus liian pieni, ja olen niin lihava, että paino hidastaa mua ja rajoittaa mun liikkumista.
Liikkumisrajojen tuleminen vastaan sattuu vaatekokojakin enemmän. Aiemmin jätin tavoitteellisemman juoksun pois lähinnä polven vamman ja liiallisen painon vuoksi jo pian 70 kilon jälkeen, mutta nyt mun paino yhdistettynä kahteen vanhaan vammaan on alkanut olla este liikkumiselle. En ole antanut painon rajoittaa liikkumista yhtään enempää kuin on pakko, ja olen tehnyt ja mennyt näillä kiloluvuilla liikaa stressaamatta, mutta nyt mitta alkaa kertakaikkiaan olla täynnä.
20 kiloa sitten käytin kokoja 38 ja 40, vaelsin 20 km päivässä, juoksin viittä kilsaa ja joskus yllytyshulluna 10 kilometriä. 20 kiloa sitten ajattelin, että en antaisi painoni koskaan nousta yli 70 kilon (paitsi raskaana ollessa, ehkä). 20 kiloa sitten ajattelin, että saattaisin olla painooni ja kehooni jo riittävän tyytyväinen, kunhan saisin painon selvästi normaalipainon puolelle eli alle 60 kilon. 20 kilon matkalle on mahtunut monta vuotta ja hyvin raskaita elämäntilanteita, mutta nyt mitta alkaa kerta kaikkiaan olla täynnä, valumaisillaan yli.
Jos tästä kiloluvusta vielä lihon tai jos tässä pysyn, on tilanne se, että mun pitää ensi keväänä uudistaa mun koko vaatekaappi ulkovaatteita myöten isompiin kokoihin, jota ei normivalikoimasta enää oikein välttämättä ole. Mun kokoisen, siis lyhyemmän puoleisen 157-senttisen BMI 36 tarkoittaa niin keskivartalosta niin pyöreää vartaloa, että moni paita jää piukaksi vain vatsan kohdalta, kun rintojen ja hartioiden kohdalla jäisi jo tyhjää. Farkut ovat järjestään pitkiä ja kuluvat silti sisäreisistä. Työpaikalla suojavaatteet pitää valita isommista kokoluokista.
Ei. Ei. Ei. Nyt riittää.
Tällä hetkellä on (osittain) ihan sama, vaikka en jouluun mennessä juuri laihtuisi. Kunhan en liho. Kunhan pääsen ruokavaliossa oikeaan suuntaan. Kunhan liikun kroppaa kuunnellen. Kunhan jotain oikeaa alkaa vähitellen tapahtua, omasta toimestani. Kunhan jossain vaiheessa alan laihtua, ja mielellään jo tämän vuoden puolella.
Haluan oman kehoni takaisin itselleni. Haluan olla taas enemmän minä, ilman painon ja vanhojen vammojen asettamia rajoituksia ja epävarmuutta. Mä olen arvokas, tärkeä ja pystyvä tälläisenäkin. Fakta on, että painonpudotus kohottaisi välillisesti elämänlaatua pystyvyyden tunteen muodossa.
En halua olla enää näin lihava. Koskaan. Tälläisen kehon kanssa en halua loppuelämääni missään tapauksessa viettää.
Spinner och springer 
Voi vitsi, tuo on kurja tunne. Mä kamppailin liian pienien vaatteiden kanssa kuukausikaupalla, kun en vaan suostunut myöntämään, että on tullut lihottua eivätkä vanhat vaatteet enää mahdu tai istu. En jotenkin kokenut tai nähnyt itseäni niin isona kuin olin, vasta kuvat ovat jälkikäteen paljastaneet. Sitten viimein ”alistuin”, myin liian pienet pois ja ostin isommat tilalle. Jotenkin se tilanteen myöntäminen auttoi, koska heti sen jälkeen aloin laihtumaan ”kuin itsestään” – ja nyt on sitten kaapillinen liian isoja vaatteita!
TykkääTykkää
Mulla on kaapissa aika vähän sisävaatteita, jotka ei sopisi. Toki niitäkin on joitain, mutta ne eivät yksinkertaisesti vain ole tällä hetkellä käytössä. Farkkujen koko on vaihtunut isompaan jo reilu vuosi sitten, paidat nykyään koossa L, neuleet antavat paljon enemmän anteeksi. Isompi ongelma on juuri ulkoiluvaatteiden puolella – sopivuuden suhteen rajoilla mennään (tai oikeastaan se on hiuksenhienosti ylitetty), vanhoja ovat ja pian pitäisi uusia, koska entiset vesitiiviit saumat eivät ole enää tiiviitä jne. Valitettavasti kunnon takit ja ulkoiluvaatteet eivät vain ole mistään halvimmasta päästä. *auts* Siksi olenkin lykännyt väistämätöntä ensi kevääseen, koska silloin taloudellinen tilannekin alkaa olla oleellisesti parempi. …ja toivottavasti olen myös sen 10-15 kiloa kevyempi, jolloin uskaltaa ostaa itselleen ehkä aavistuksen naftin koon ja yksinkertaisesti päättää, että vuoden päästä se 25-30 kiloa olisi saavutettuna.
TykkääTykkää